Tämä artikkeli kertoo tiivistetysti operaatio Nordlichtin linnotuslinjojen syntyvaiheista sekä Saksan viimeisestä jalansijasta Suomen maaperällä. Lokakuussa 2025 ilmestynyt tietokirjauutuus Operaatio Nordlicht – Lapin sodan arktinen loppunäytös pureutuu aiheeseen huomattavasti seikkaperäisemmin ja aiemmin julkaisemattomia arkistolähteitä hyödyntäen.
Edellisessä artikkelissa taustoitettiin kehitystä, joka johti saksalaisten päätökseen vetäytyä Lapista ja Finnmarkin alueelta lokakuussa 1944. Operaatio tunnettiin peitenimellä Nordlicht, ja sen käynnistyttyä Saksan 20. vuoristoarmeija otti komentoonsa myös Kilpisjärven ja Lyngenin rakennustöistä vastaavat saksalaisjoukot lokakuun puolivälissä 1944. Linnoitustoimet alueella olivat olleet käynnissä jo lähes kuukauden ajan, ja puolustusasemia rakennettiin Kolmen valtakunnan rajapyykin ja Lyngen-vuonon välisellä vuoristoalueella.
Tutustuttuaan Lyngenille rakenteilla oleviin asemiin 20. vuoristoarmeijan johto ei ollut tyytyväinen, sillä sen näkökulmasta Suomen puolelle ulottuvat varustukset johtaisivat turhaan vihollisuuksien jatkumiseen suomalaisten kanssa. Lokakuussa elettiin Lapin sodan aktiivisinta taisteluvaihetta, eikä vuoristoarmeijan johto uskonut suomalaisten jatkavan sotatoimia Norjan puolella. Suurempi uhka operaatio Nordlichtin onnistumiselle oli Neuvostoliitto, jonka suurhyökkäys aiheutti samanaikaisesti suuria vaikeuksia Jäämeren rintamalta perääntyville saksalaisjoukoille.
Saksan sodanjohdolle lähetetyt vaatimukset vetäytymisestä Suomen maaperältä eivät kuitenkaan johtaneet vuoristoarmeijan toivomaan lopputulokseen, sillä asia meni ylimmän mahdollisen tahon päätettäväksi. OKW:ta johtavan Adolf Hitlerin vaatimuksesta saksalaisten tuli jatkaa Mallan luonnonpuiston linnoittamista kenraalien vastustuksesta huolimatta. Führer uskoi, että suomalaiset jatkaisivat Neuvostoliiton pakottamina sotatoimia saksalaisia vastaan joka tapauksessa.
Hitlerin päätöksen jälkeen vuoristoarmeijan johto päätti lyhyen pohdinnan jälkeen ulottaa varustukset pitemmälle Suomen puolelle. Komentajat päätyivät rakentamaan talven ajan miehitettävän puolustusaseman, Kilpisjärvi-Stellungin, joka nojautui Saanan ja Jehkasin ympäristöä hallitseviin suurtuntureihin Suomen Käsivarren luoteiskärjessä. Kymmenien kilometrien pituinen puolustuslinja ulottui sivustoillaan pitkälle Norjan puolelle.
Vuoristoarmeija hylkäsi aiempien suunnitelmien Skibotndaleniin nojaavan puolustusrintaman, sillä sen rakentaminen ei ollut enää lokakuussa 1944 mahdollista talven jo alettua korkealla vuoristossa. Sen sijaan saksalaiset alkoivat rakentaa syvemmälle Norjan rajavuoristoihin pysyvää Kitdal Stellungia, jota olisi helpompi huoltaa ja pitää hallussa pienemmällä määrällä joukkoja. Kilpisjärvi-Stellung suojaisi Kitdalin rakennustyömaita kesään 1945 asti, jolloin Hitlerin käskemän ”valloittamattoman linnoituksen” oli määrä valmistua.
Linnoitussuunnitelmien vielä tarkentuessa rakentajaosastoja alkoi kerääntymään alueelle eri puolilta pohjoisrintamaa. Linnoitustoiminta Finnmarkin rannikolla pysähtettiin syyskuun loppupuolella 1944, ja rakentajat siirrettiin työskentelemään Lyngenin puolustuslinjojen parissa. Lokakuussa operaatio Birken muututtua Nordlichtiksi myös Sturmbock- ja Schutzwall-linjojen rakentaminen päättyi, ja vapautuneet työosastot siirtyivät raatamaan uusien puolustuslinjojen parissa Kilpisjärven ja Lyngenin alueilla.
Olosuhteet Kilpisjärven rakennustyömailla muuttivat kaamoksen keskellä yhä vaikeammiksi. Suuri osa vankityövoimasta oli kuukausien yhtämittaisen työnteon ja raskaiden vetäytymismarssien jälkeen täysin näännyksissä tai sairauksien heikentämää. Vankien muona-annokset olivat olosuhteisiin nähden riittämättömiä, ja työkykyisten vankien määrä alkoi laskemaan. Kuolleisuus ei vielä vuoden 1944 viimeisinä kuukausina noussut hälyyttäväksi, mutta Kilpisjärven asemien valmistuessa vangit siirtyivät jatkamaan työntekoa vielä ankarempiin olosuhteisiin Norjan vuorille.
Kilpisjärven linnoitustyöt etenivät kaamoksen syventyessä käsketysti, ja puolustusvalmius saavutettiin vuodenvaihteeseen 1944 mennessä. Tämän jälkeen saksalaiset jättivät marraskuusta 1944 lähtien miehitetyn Sturmbock-aseman, jota puolustanut 7. vuoristodivisioona vetäytyi tammikuun puolivälissä Norjaan. Kilpisjärvellä rintamavastuun otti Jäämeren rintamalta siirtynyt 6. vuoristodivisioona, joka miehitti asemat yli 10 000 miehen voimalla tammikuun toisella viikolla 1945. Muutamaa päivää myöhemmin suomalaisten taisteluosasto Loimu saavutti Kilpisjärven, ja tästä alkaisi toisen maailmansodan viimeinen vaihe Suomessa.