Salainen suunnitelma Lyngenillä
Tämä artikkeli on jatkoa edeltävälle, operaatio Birken taustoihin pureutuvalle kirjoitukselle. Lokakuussa 2025 julkaistu tietokirjauutuus Operaatio Nordlicht – Lapin sodan arktinen loppunäytös pureutuu huomattavasti kattavammin molemmissa kirjoituksissa käsiteltyihin teemoihin.
Lapin saksalaisjoukkojen valmistellessa operaatio Birken puolustusasemia Lappiin eivät kenraalieversti Eduard Dietlin varoitukset operaation riskeistä olleet kaikuneet täysin kuuroille korville. Saksan sodanjohto Oberkommando der Wehrmacht (OKW) käski huhtikuussa 1944 Norjan saksalaisjoukkoja toteuttamaan vaihtoehtoisen puolustusrintaman tiedustelun Lyngen-vuonon ympäristössä. Tämä vuoristoinen alue muodosti maantieteellisesti luontevan ympäristön järjestää puolustus, mikäli saksalaisjoukot joutuisivat luopumaan Lapista ja Finnmarkin rannikosta kokonaisuudessaan. Tämä salaisena varasuunnitelmana alkuunsa saanut asema kehittyi lopulta Saksan viimeiseksi puolustusasemaksi pohjolassa, jonka suojiin pohjoisrintaman joukot vetäytyivät operaatio Nordlichtin myötä.
Norjan armeijan alustavan maastontiedustelun tulokset valmistuivat kesäkuussa 1944. Helpoiten puolustettavaksi seuduksi todettiin Kolmen valtakunnan rajapyykin ja Stordjordin välinen alue. Maarintama nojautuisi Skibotnin laaksoon, jonka vuoristoinen maasto ohjasi vihollisen liikettä tehokkaasti. Maarintaman lisäksi alueen rannikkopuolustusta tulisi vahventaa merkittävästi.
Rakennustyöt Lyngenin alueella eivät alkaneet heti suunnitelmien valmistuttua kesällä 1944, kun huomio oli Suomeen rakennettavissa puolustusasemissa. Alueen linnoittaminen nytkähti käyntiin vasta syyskuussa, kun operaatio Birke oli käynnistetty ja sen ongelmat alkoivat kasaantumaan. Vaikka saksalaisten vetäytyminen kohti Birken puolustusasemia sujui sotatoimien näkökulmasta kelvollisesti, osoittautui huollon järjesteleminen lähes mahdottomaksi. Sturmbockin ja Schutzwallin selustaan ei oltu ehditty varastoimaan riittävästi tarvikkeita tulevaa talvea varten, ja pitkät huoltoyhteydet Norjan rannikolta niiden selustaan kuluttivat liikaa polttoainetta. Huoltoyhteys Norjan kautta kävi koko ajan uhanalaisemmaksi liittoutuneiden hallitessa merireittejä.
Kriittisessä huoltotilanteessa 20. vuoristoarmeija pyysi toistuvasti sodanjohdolta päätöstä vetäytymisen jatkamisesta Lyngen-vuonon tasalle. OKW panttasi päätöstään koko syyskuun ajan osittain Hitlerin sairastelun takia, mutta antoi 20. syyskuuta Norjan armeijalle käskyn aloittaa kiireiset rakennustyöt Lyngenillä. Lopullinen päätös vetäytymisestä tehtiin lokakuun alussa, kun myös Saksan varusteluministeri Albert Speer totesi maan nikkelivarantojen riittävän toistaiseksi. Päätökseen vaikuttivat myös kuun alussa kiihtyneet vihollisuudet suomalaisten kanssa Tornion seudulla, jolloin myös Pohjanlahden huoltoreitit katkesivat lopullisesti. OKW antoi 3. lokakuuta 1944 Lapin saksalaisjoukoille luvan jatkaa vetäytymistä Lyngenille, ja tämän operaation peitenimeksi tuli Nordlicht.
Nordlicht oli mittakaavaltaan ennennäkemätön vetäytymisoperaatio arktisen talven kynnyksellä. Noin 300 000 sotilasta joutui marssimaan vihollispaineen alla jopa 1 000 kilometrin matkan vain muutamaa tieuraa pitkin. Saksalaissuunnittelijat olivat pitäneet koko operaation toteuttamista talvikuukausina mahdottomana, ja nyt operaatio pääsi käyntiin vasta lokakuun ensimmäisinä päivinä. Vaikeuksia lisäsi entisestään lokakuun 7. päivänä 1944 alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys Petsamossa, joka uhkasi saarrostaa ja tuhota nikkelikaivoksia puolustaneen 19. vuoristoarmeijakunnan.
Lyngenin alueen linnoitustyöt alkoivat siis syyskuun lopulla 1944 epävarmassa tilanteessa. Saksan Norjan armeijan aloitti asemien rakentamisen aiemman suunnitelman mukaan. Nuo asemat ulottuivat Suomen puolelle ainakin Kolmen valtakunnan rajan tuntumassa, Mallan luonnonpuiston alueella. Puolustussuunnitelmat muuttivat kuitenkin operaatio Nordlichtin edetessä, kun Suomesta vetäytyvä 20. vuoristoarmeija otti vastuun linnoitustöistä lokakuun 1944 puolivälissä. Seuraavassa artikkelissa syvennytään tapahtumiin, joiden myötä Lyngenin puolustusasemat työntyivät pitemmälle Kilpisjärven alueelle, josta tulisi toisen maailmansodan viimeinen taistelukenttä Suomen maaperällä.