Saksalaiset käyttivät pohjoisen rakennusprojekteissaan valtavasti sotavankityövoimaa. Kaikki eivät selvinneet karuista olosuhteista hengissä.
Artikkeli julkaistu 11.10.2024.
Vankityövoiman käyttö oli oleellinen osa saksalaisjoukkojen toimintaa sekä Suomen että valloitetun Norjan alueilla läpi toisen maailmansodan. Valtaviin infrastruktuuri- ja linnoitushankkeisiin tarvittiin valtava määrä työvoimaa, eikä sotilaita tai siviilityöntekijöitä ollut tähän käyttöön useinkaan riittävästi. Teitä, lentokenttiä, linnoitteita ja muita vastaavia oli silti rakennettava ja ylläpidettävä. Sotavangit olivat yksi vastaus ongelmaan.
Sotavankien käyttö pohjolassa laajeni Hitlerin helmikuussa 1942 antaman Wiking Befehl-käskyn jälkeen. Tässä käskyssä Hitler määräsi Saksan työorganisaatio Todtin tehostamaan Norjan rannikkolinnoitteiden ja liikenneyhteyksien rakentamistöitä sotavankityövoiman avulla.
Saksalaiset siirsivät sotavankeja Suomen ja Norjan työmaiden välillä tarpeen mukaan. Suomessa esimerkiksi Hyrysalmi–Kuusamo-kenttäradan eli niin sanotun Kuolemanradan ja Karigasniemi–Karasjoki-tieyhteyden rakentaminen olivat suuria, pitkälti vankityövoiman varassa toimineita työmaita. Rakennustöiden lisäksi sotavankeja käytettiin monissa muissa selusta-alueiden tehtävissä, kuten hakkuutyömailla.
Vuonna 1944 Pohjois-Euroopan työmailla oli saksalaisten komennossa yli 100 000 sotavankia, joista Suomen puolella työskenteli arviolta noin 30 000. ”Sotavankityövoima” antaa kenties hieman väärän kuvan toiminnan luonteesta – kyseessä oli käytännössä orjatyövoiman käyttö, ja sodan loppua kohden pakkotyössä riutuneita vankeja kuoli yhä nopeampaa tahtia.
Yleisesti ottaen olosuhteet olivat armottomat, kuri oli kovaa ja etenkin karanneiden vankien rangaistukset raakoja. Silti suoraa väkivaltaa suurempi riski sotavangeille olivat ankaran työn ja heikon ruuan aiheuttama uupuminen, siihen liittyvät taudit sekä erilaiset työtehtäviin liittyneet onnettomuudet.
Saksalaisten tavoitteena ei ollut kuitenkaan sotavankien mielivaltainen tapattaminen. Olisi ollut älytöntä raahata pohjoiseen vankeja pelkästään, jotta heidät saataisiin muutamassa viikossa tapatettua työllä. Rakennusprojektit eivät yksinkertaisesti olisi edistyneet riittävän nopeasti ilman vankeja, joten sodan pitkittyessä saksalaisten Pohjois-Suomeen tuomat sotavangit nähtiin ennen kaikkea arvokkaana työvoimana, joka piti ainakin suurimmaksi osaksi saada myös säilymään työkykyisenä.
Myös Sturmbockin rakennustyömailla oli sekä Wehrmachtin alaisia sotavankipataljoonia että suoraan organisaatio Todtin alaisuudessa työskennelleitä sotavankiosastoja. Pohjoisen rintaman vankityövoiman käyttöön liittyvät arkistoasiakirjat ovat useimmiten tuhoutuneet tai tarkoituksellisesti tuhottu.
Vankileirien olosuhteet Sturmbockissa
Useiden vankileirien jäänteitä on edelleen löydettävissä Sturmbockista. Lähes kaikki tutkimuksissa löytämämme vankileirit ovat olleet pienehköjä työleirejä, niin sanottuja yösäilöjä, joihin sotavangit on kerätty töiden päätteeksi.
Siinä missä sana ”vankileiri” saatetaan usein mieltää vartiotornein ja moninkertaisten piikkilanka-aitojen ympäröimiksi leireiksi, joissa vangit asuvat ahtaasti suurissa parakeissa, oli Sturmbockissa todellisuus toinen. Maastotutkimustemme perusteella vankileirit olivat pikemminkin piikkilangalla aidattuja karsinoita, joissa vangit asuivat vieri viereen pystytetyissä teltoissa tai pienissä rakennuksissa.
Leirejä ei oltu useinkaan tehty pitkäaikaiseen oleiluun, vaan työmaan siirtyessä vangit siirtyivät uusiin leireihin. Kaikki Sturmbockin vankileirit eivät toisin sanoen olleet käytössä samaan aikaan. Tämän vuoksi esimerkiksi Sturmbockin päähuoltotien, Kalkkoaivin tien, varrelta löytyy useampia vankileirejä.
jossa sotilaat eivät todennäköisesti oleilleet juuri muutoin kuin lepoaikoina. Taustana Maanmittauslaitoksen ilmakuva 1960-luvulta.
Kuten todettua, arkistolähteiden perusteella voi saada vain rajallisesti tietoja Sturmbockin vankitoiminnasta. Pieniä vankien elämää koskevia tiedonmuruja löytyy 20. vuoristoarmeijan arkistoista, mutta kaikkiaan kokonaiskuva jää hyvin vajavaiseksi.
20. vuoristoarmeijan huollon dokumentit valottavat vankityömaiden järjestelyjä jonkin verran. Esimerkkinä todettakoon, että vankien muona-annoksen kooksi määrättiin Verpflegungszats IV. Se oli pienin Saksan asevoimien määrittelemä muona-annos, joka vastasi ravintosisällöltään toimistotyötä Saksassa tekevien siviilien annoksia. Ohjeellisesti ruoka-annokseen sisältyi muun muassa 600 grammaa leipää päivässä.
Ohje ei tietenkään tarkoita, että vangeille olisi todellisuudessa jaettu tätä määrää ruokaa. Samassa käskyssä rakennustöiden johtajat silti määrättiin vastuuseen ”vankien työkyvyn ylläpidosta”, joten varsinaiseen nälkäkuolemaan Sturmbock-linjaa rakentaneita vankeja tuskin ajettiin. On kuitenkin epäselvää, paljonko vangeille annettiin aikaa esimerkiksi aikaa nukkua öisin.
Saksalaisten otteet sotavankeja kohtaan kovenivat syksyn 1944 mittaan, kun vankien pakenemiset yleistyivät. Tärkeimpänä syynä pakoihin pidettiin vartiohenkilöstön liian lepsua suhtautumista tehtäviinsä, millä perusteella vartiosotilaille jaettiin myös ankaria rangaistuksia. Kiinnisaatujen vankikarkurien kenttäoikeudenkäynnit todettiin saksalaisdokumenteissa “liian vaivalloisiksi” eli mitä ilmeisimmin karkurit yksinkertaisesti teloitettiin.
Leirejä on todennäköisesti lisääkin, mutta niitä ei ole löydetty.
Ainakin yksi Sturmbockin työmaalta paenneista sotavangeista onnistui pääsemään hengissä Ruotsin puolelle. Ukrainalaissyntyinen, kesäkuussa 1942 saksalaisten vangiksi jäänyt Ivan Vasilivitsch Naumov pakeni 20.11.1944 Saarenpään seudulla olleesta vankileiristä Könkämäenenon yli Ruotsiin ja päätyi Ruotsin viranomaisten hoteisiin. Naumovin oman kertomuksen mukaan hänen kanssaan Ruotsiin pääsi muitakin sotavankeja.
Saksalaiset huomasivat paon nopeasti ja ryhtyivät koirien kanssa takaa-ajoon valtakunnanrajan tuntumassa. Naumovin mukaan saksalaiset saivat joitakin karkureita kiinni. Koirat raatelivat vangit hengiltä.
Huhuja tuntureilla kuolleista
Sturmbockin alueella olleisiin sotavankeihin liittyy monia huhuja ja tarinoita. Eräs keskeinen mysteeri liittyy Sturmbockissa työskellelleiden vankien määrään. Korkeimmaksi arvioksi on esitetty jopa kolmeatuhatta vankia. Säilyneiden dokumenttien perusteella on kuitenkin selvää, että kolme tuhatta on liian suuri luku, tai ainakaan tällainen määrä vankeja ei ollut töissä samanaikaisesti.
Kesällä 1944 töihin pyydettiin Norjasta noin kahta tuhatta sotavankia. On epäselvää, saivatko saksalaiset koskaan täyttä määrää pyytämäänsä sotavankityövoimaa. Ainoa varmistettu sotavankien määrä löytyy 20. vuoristoarmejan 13.9.1944 päivätyistä dokumenteista, jossa mainitaan vankeja olevan rakennustöissä 977. Tällöin he muodostivat alle puolet linnoituksen rakentajien kokonaismäärästä, toisen puolen ollessa pääosin saksalaisia.
Vankien määrä on toki voinut vaihdella rakennusvaiheen kuluessa – pääosin jalan liikkuvia sotavankiosastoja saapui alueelle muualta Suomesta varsin verkkaisesti, ja osa heistä jäi alueelle vielä varsinaisen rakennusvaiheen päätyttyäkin.
Taustalla olevat ruokatölkit saattavat olla vankien perua.
Toinen huhu liittyy kuolleisiin vankeihin. Perimätiedossa puhutaan aika ajoin valtavista kuolleiden määristä myös Sturmbockissa, mutta tämä on epätodennäköistä, osin ylempänä mainittujen syiden vuoksi. Rakennusprojektien oli määrä jatkua Sturmbockin jälkeen niin Kilpisjärvellä kuin Lyngen-vuonon alueellakin, ja vankityövoiman tarve ei kadonnut mihinkään.
Usein sanotaan, että kuolleita ladottiin tienpohjiin. Yksittäisissä tapauksissa tämä on toki mahdollista, mutta on epätodennäköistä, että pitkäaikaiseen käyttöön tarkoitettujen teiden perustuksiin olisi laitettu kovin paljoa ihmislihaa. Se kun ei tienperustana ole kovin hyvä materiaali.
Sturmbockista ei tiedetä virallisesti yhtään sotavankien hautapaikkaa. Muutamista on tullut vinkkejä, mutta emme ole kyenneet löytämään tai varmistamaan niitä maastossa. Epäilemättä vankeja on kuitenkin kuollut myös muissa kuin karkaustilanteissa, joten tuntemattomia hautoja on hyvin todennäköisesti useampiakin.
Seuraavassa kirjoituksessa kerromme, minkälaista vankileirien etsiminen ja löytäminen on nykyään.
Sturmbock-puolustusasemasta ja sen rakentajien historiasta voit lukea lisää syksyllä 2022 ilmestyneestä kirjastamme Sturmbock – tutkimusmatka Lapin sodan linnoitteisiin. Kirjan voi tilata omakseen lähettämällä sähköpostia osoitteeseen emil.kastehelmi@gmail.com.
Artikkelin ensimmäisessä kuvassa neuvostoliittolaisia sotavankeja pohjoisrintamalla jatkosodan aikana. Lapin sodan aikaisia sotavankikuvia Käsivarresta ei ole tiedossa yhtään. Kuvan lähde: SA-Kuvat.